Asfaltin reunoilla vesi oli alkanut kertyä pieniin lätäköihin. Kevyt sade ei huuhtonut mitään pois, se vain painoi kaiken alemmas. Katulamppujen valo taittui märästä tiilestä, muodosti rikkonaisia

Launo mietti, yrittäisikö vielä. He olivat lähteneet autolla, ja vaikka hän ei ollut ehtinyt seurata, hän saattoi ainakin arvata, minne seuraavaksi voisi mennä. Tuomaksen koti oli matkan varrella,

Hänellä ei ollut kiire. Kun ei ollut mitään, mitä jahdata, ei ollut tarvetta juosta. Oli vain tapahtuma, joka jäi hieman liian hiljaiseksi. Liian siistiksi. Siinä oli jotain, mikä ei sopinut kuvioon

Launo jäi vielä hetkeksi paikalleen, vaikka tiesi jo, ettei saisi heitä enää kiinni. Tumman auton punaiset takavalot olivat vilahtaneet kadunkulmassa, ja sen jälkeen oli ollut vain liikennettä,

Hetken kuluttua Laura astui alas muutaman portaan, katsoi nopeasti ympärilleen ja avasi takapenkin oven. Sitten hän katosi auton sisään. Ovi sulkeutui vaimeasti. Auto oli laadukas, sen tummennetut

Laura astui ulos. Tuomas tuli perässä. Launo tiesi, että he olisivat olleet sisällä yhdessä. Jokin siinä tavassa, jolla Tuomas sulki oven heidän takanaan, oli liian luontevaa. Liian suoraa. He eivät

Anna nyökkäsi, astui hissiin ja katsoi Ellaa, kunnes ovet sulkeutuivat. Ella jäi seisomaan tyhjään aulaan. Hänen rintaansa puristi. Hän halusi tehdä jotain, antaa Annalle jotain, mikä kantaisi tämän

Anna vältti Ellan katsetta ja liukui huoneeseensa kuin varjo, joka pelkäsi tarttua valoon. Ella antoi hänen olla hetken omassa rauhassaan, mutta hänen oma vaistonsa - se sama vaisto, joka oli tehnyt

Anna ei vastannut. Hän puki takkinsa ylleen hätäisesti, melkein paeten huoneesta. Hän ei uskaltanut katsoa Ellaan uudestaan, koska hän tiesi, että jos hän katsoisi, hän ei pystyisi lähtemään. Hän ei

Todellisuus iski takaisin kuin kylmä teräs. Anna hätkähti ja veti kätensä pois Ellan otteesta. Hän hapuili lasejaan pöydältä, ja hänen kätensä tärisivät nyt hallitsemattomasti. Lumous oli särkynyt.

He seisoivat siinä pitkään. Pimeä työhuone tuntui olevan eristetty muusta maailmasta, muista ihmisistä ja ennen kaikkea Markuksesta. Jännite heidän välillään oli tiheää, mutta se oli täynnä odotusta.

"Sä et pärjää", Ella vastasi, ja hänen äänensä oli täynnä sellaista lempeyttä ja varmuutta, jota Annalle ei ollut koskaan suotu. "Sä vain kuihdut pois. Ja mä en aio katsoa sitä vierestä." Ella nousi

Anna kohotti päätään. Hänen kasvonsa olivat märät ja hänen silmälasinsa olivat vinossa. Ella ojensi kätensä ja otti hitaasti lasit Annan kasvoilta. Hän laski ne pöydälle, ja yhtäkkiä maailma oli

Hän peitti kasvonsa vapaalla kädellään ja antoi itkun tulla. Se ei ollut siistiä itkua; se oli hytkyvää, tuskallista ja rumaa. Hän itki häpeäänsä, hän itki sitä, että oli tullut nähdyksi, ja hän itki

Ella ei vastannut heti sanoilla. Hän nousi hitaasti ja kiersi narisevan pöydän. Hän ei epäröinyt, ei epäröinyt hetkeäkään. Hän istui Annan viereen puupenkille ja veti tämän lähelleen. Hän ei

Siinä Saana oli oikeassa. Teemu oli soittanut Lauralle monta kertaa, vakuuttanut olevansa tämän tukena ja hyppäävänsä junaan milloin tahansa. Hän ei olisi epäröinyt keskeyttää opintojaan, jos Laura

Heidän keskustelunsa oli taas juuttunut tähän yhteen ja samaan asiaan. Teemu tiesi, että hänen oli turha vedota Saanan aikaisempaan elämään. Nainen oli ollut ennen häntä kihloissakin, mutta se oli

Hän tunsi toistavansa samoja asioita kuin papukaija, kun ei muutakaan osannut. Saana oli niin varma asiastaan, ettei Teemu tiennyt, mitä sanoisi. Meillä voisi olla kaikki hyvin, jos sinä käsittelisit

Mariaana ei osannut pitää itseään ketään huonompana eikä parempana. Myötäsyntyisen arvokkuutensa hän oli perinyt isältään ja sedältään. Niin pienestä kuin Mariaana muisti, veljekset olivat pitkiksi

Poliisikomissaari katsoo hämmästyneenä Antoniin ymmärtämättä mitään. Mutta Marja ymmärtää. Hän tuntee silmiensä käyvän kummallisen sumeiksi ja kuumiksi, ja surun ja rakkauden äkillisessä,