Jatkan tarinaani, jossa kirjoitan kissani puolesta… (hänen tavallisesta päivästään, ei enää täydellisestä päivästään – en kuvittele hyvin!)

Syön vähän aamiaista, mutta tiedän, että ruoka ei enää puuttuu (elämäni oli erilainen, kun olin koditon), joten minulla ei ole hätää. Minun pitää myös tarkistaa, ettei ole ketään puutarhassamme. Jos sää on hyvä, menen ulos katsomaan, mutta kylmässä säässä on mukavampi tuijottaa ikkunasta ulos paikastani tornin päällä. Joskus istun hoitajani syliin, mutta hänellä on usein kiire.

Hoitajani on omituinen. Hän viettää paljon aikaa päivällä tuijottamassa ruutua, jossa ei ole mitään kiinnostavaa. En ymmärrä, miksi tämä on parempi kuin käpertyä sängyssä kanssani tai valvoa tapahtumia puutarhassamme. Hän kuitenkin on tällainen, joten nukun omassa mukavassa sängyssä aamun aikana. Lounasaika on tärkeä auttaa hoitajaani rentoutumaan. Pyydän häntä avaamaan ovea, jotta voin johtaa hänet puutarhaan. Raikas ilma on tärkeä sekä keholle että mielenterveydelle.

Iltapäivän aikana hoitajani tuijottaa taas ruutua. Joskus hän puhuu ruudun kanssa, mitä huolestuttaa minua, joten menen hänen luokse ja yritän saada hänen huomionsa. Istun hyllylle hoitajani pöydän vieressä, jotta voin pitää häntä silmällä. Kuulen joskus muut äänet, joten on vaikea nukahtaa. Yritän saada hoitajani tulla alakertaan noin kello neljä, koska hän on istunut siellä niin kauan, mutta en onnistu. Vihdoinkin hän lopettaa ruudun tuijottamisen ja käymme olohuoneessa. Hän kävelee portaita alas niin hitaasti! Odotan häntä matolla, koska hän haluaa antaa minulle rapsutuksia ennen kuin me syömme päivällistä. Hänen ruokaan tuoksuu kovin huonolta, mutta saan lempikuivaruokaa ja vähän kanaa, joten olen tyytyväinen.

Illalla teen työni: tarkastan taas, että puutarhamme on turvallinen, käyn vessassa, ja lämmitän hoitajani jalat. Sitten on nukkumaanmenoaika, jolloin minun täytyy käpertyä hoitajani vieressä sängyssä, jotta kehräämiseni auttaa häntä nukahtamaan. Työni tehty, voin mennä omaan sänkyyn nukkumaan.